“Tanan jyrät ovat ainutlaatuisia”
Asentaja Marko Vuori kokosi Tanalla kaatopaikkajyrien runkoja ja näki Mustankorkealla, miten tehokkaasti jyrät tiivistävät jätteen. Nykyisin hän huoltaa ja korjaa työkseen Tanan jyriä ja muitakin koneita eri puolilla Suomea.
”Kun saa koneen korjattua ja toimimaan, niin siitä tulee hyvä mieli. Viime keväänä herätin henkiin muun muassa vanhan vihreän Tanan jyrän, joka oli lähtenyt 1990-luvulla Norjaan. Ajoin sen silloin aikanaan itse lavetille. On ihan uskomatonta, että juuri se sama kone palasi myöhemmin Suomeen ja minulle huoltoon. Sillä tehdään vieläkin töitä Ylivieskassa”, Vuori kertoo.
Vuori aloitti Tanalla polttoleikkaajana 1990-luvulla; silloinen työnjohtaja kysyi häntä töihin. Tehtäviin kuului koneiden runkojen osien valmistamista. Tanan jyriä tehtiin tuolloin Jyväskylässä, Vaajakoskella ja Väinölän telakan konepajalla.
”Tein polttoleikkausta useamman vuoden, kunnes tulipalo tuhosi Väinölän konepajan, ja tuotanto siirtyi kokonaan Vaajakoskelle”, Vuori kertoo.
Tulipalo muutti paljon
Vuoden 1993 tulipalo oli käännekohta Tanan historiassa. Sen jälkeen jyrien osia ruvettiin tilaamaan entistä enemmän Puolasta ja muualtakin valmiina, ja koneiden kokoamisesta tuli hitsausta ja asentamista.
”Myöhemmin hitsauskin jäi taka-alalle, kun koneiden runkoja tilattiin kokonaisina. Sen jälkeen asensin hydrauliikkaa ja moottoreita 2000-luvulle asti”, Vuori muistelee.
Arvostus välittyi monin tavoin
Marko Vuori viihtyi Tanalla erinomaisesti, ja hänelle jäi tunne, että Tanalla välitettiin työntekijöistä. Se näkyi monella tavalla: järjestettiin juhlia, tarjottiin aterioita ja annettiin hyvät joululahjat.
”Työnjohto oli hyvä, porukka oli huippua ja työvälineet toimivia. Meillä oli omanlaisemme huumori, vaikka kaikki eivät sitä kyllä ymmärtäneet”, Vuori muistelee.
Työssään Vuori näki, millaisia harppauksia kaatopaikkajyrien tekniikka otti vuosikymmenten mittaan, ja myös niiden päästöt ovat vähentyneet.
Jyräkuskista huoltomieheksi
Tanalta Vuori siirtyi vaihtelun vuoksi yhtiön asiakkaan palvelukseen: hän ajoi monta vuotta Jyväskylässä Mustankorkean kaatopaikalla jyriä sekä huolsi niitä. Samalla hän näki, että Tanan jyrät toimivat paremmin kuin hyvin.
”Tuote on tosi ainutlaatuinen, sillä on hyvä jätteen tiivistyskyky. Työ Mustankorkealla oli ihan mukavaa, mutta kun olin tottunut tekemään töitä käsilläni enkä ollut tehnyt istumatyötä, niin selkä kipeytyi.”
Nykyisin Vuori toimii Bimu-yhtiössä huoltomiehenä ja kiertää huoltamassa pyörä- ja kaivinkoneita eri puolilla Suomea. Työ vaatii jatkuvaa matkustamista ympäri Suomea, ja Vuori tekee yleensä töitä ulkona, satoi tai paistoi. Liikkuvainen matkatyö sopii hänelle.
Ystävyyttä, ei vain työtä
Massimo Moretti työskenteli 21 vuotta Tanan laitteiden huollon parissa Italiassa. Yhteistyö alkoi pienen mutkan kautta, kun Massimon yrittäjäystävä pyysi häntä katsomaan Tanan koneessa ollutta ongelmaa. Tämä onnistunut vian ratkaisu johti huoltoyhteistyösopimukseen kyseisen yrityksen kanssa. Myöhemmin Tanan koneiden edustus ja huolto alueella siirtyivät kokonaan Massimon veljen yritykselle (Service Pompe), joka tunnetaan nimellä Tana Italia.
“Rakastuin Tanan koneisiin ensisilmäyksellä, sillä niiden suorituskyky on aivan omaa luokkaansa. Asiakkaammekin ovat erittäin tyytyväisiä Tanan tuotteisiin juuri tästä syystä”, Massimo kertoo.
Yhteistyön tiimellyksessä ja Suomeen kohdistuneiden koulutusmatkojen aikana Massimo rakastui myös Suomeen ja suomalaisiin, joihin on hänen mukaansa helppo tutustua.
“Klaus, Jarmo, Hannu, Mirja, Kari ja monet muut ovat tulleet hyviksi ystäviksi vuosien varrella. Paras ystäväni Suomessa on Harri Uusi-Maahi, joka tutustutti minut muun muassa saunomisen ja avantouinnin saloihin. Saunasta tuli minulle niin tärkeä paikka, että sellainen oli saatava omaankin kotiin – Suomesta totta kai!”
Uusi-Maahi arvostaa yhtä lailla työn merkeissä syntynyttä ystävyyttä.
“Meillä on Massimon kanssa tosi hyvä ja lämmin kaverisuhde. Olemme molemmat vanhojen moottoripyörien ystäviä ja intohimoisia sienestäjiä. Hyvästä tattisaaliista pitääkin ehdottomasti lähettää toiselle kuva”, Harri sanoo.
Yhteydenpito kaverusten välillä on ollut paljon muutakin kuin bisnestä. He ovat ystävystyneet koko perheen kanssa, ja soittelevat toisilleen edelleen säännöllisesti. Tavatakin aiotaan taas, kun matkustaminen koronan jälkeen on taas mahdollista.
“Vaikka Massimo on jo eläkkeellä, hän haluaa käydä edelleen auttelemassa huoltotöissä, kun apua tarvitaan. Massimo tulee hätiin, jos koneissa on jotain erikoisempaa ongelmaa, sillä hän tuntee Tanan laitteet kuin omat taskunsa. Hän on tärkeä lenkki osaamisen siirtämisessä Tana Italian uudelle sukupolvelle.”
“Tanalla on aina ollut hyvä yhteishenki”
Varastomies Asko Palonen tuli Tanalle töihin isänsä jalanjäljissä. Hän tuntee 25 vuoden työuran jälkeen Tanan koneiden varaosat kuin omat taskunsa.
Asko Palonen tuli Tanalle töihin vuonna 1996, heti käytyään armeijan ja valmistuttuaan sitä ennen moottorimekaanikoksi.
”Isäni toimi Tanalla levyseppähitsaajana, ja hän kertoi, että varaosien purkamisessa tarvittiin apua. Sillä tiellä olen vieläkin”, Palonen kertoo ja lisää, että ensi kertaa hän avasi yhtiön oven tullessaan kesätöihin 14-vuotiaana.
Tanan kaatopaikkajyrien ja repijöiden rakenteet ovat tulleet Paloselle tutuiksi, ja hän tuntee kaikki näiden koneiden osat, joita markkinoilla liikkuu. Varaosista huolehtimisen lisäksi Palonen on ostanut varaosia, hoitanut asennuksia sekä tuurannut satunnaisesti jyräkuskeja. Hän on toiminut myös Tanan työntekijöiden pääluottamusmiehenä.
”Olen viihtynyt Tanalla, koska yhteishenki on aina ollut hyvä, ja työntekijät ovat loistavia oman alansa ammattilaisia. Toimintatapa on suoraviivainen ja päämäärät selkeät”, Palonen kiittää.
Uudistumisessa menestyksen salaisuus
Kun Palonen aloitti työnsä, Tana oli talousvaikeuksissa, mutta tilanteesta on noustu kansainväliseen menestykseen. Syy tähän löytyy Asko Palosen mielestä halusta kehittyä.
”Teknologiassa halutaan olla maailman huippuja. Suunnitteluporukka on erittäin hyvä ja kehittää jatkuvasti uutta”, Palonen kuvaa.
Jätteiden poltto ja kierrätys ovat yleistyneet länsimaissa, ja samalla jyrien kysyntä on laskenut. Tana vastasi tilanteeseen ottamalla tuotantoon repijät, joilla esivalmistellaan poltettavaa tai kierrätettävää jätettä.
”Kaatopaikkajyriä käytetään kuitenkin myös edelleen”, Palonen toteaa.
Varaosia maapallon toiselle puolelle
Tanan varaosia lähetetään Australiaan ja Yhdysvaltoihin asti – ja niitä myös valmistetaan eri puolilla maailmaa. Tilausmäärä on kasvanut: kuukausittain tulee jo noin 150 varaosatilausta, kun vielä pari vuotta sitten määrä oli noin 70–80. Varaosat pidentävät laitteiden elinkaarta.
Palonen pitää työstään monestakin eri syystä.
”Työssä pysyy virkeänä, se ei ole yksitoikkoista. Laitteet muuttuvat ja varaosat vaihtuvat. Tykkään tehdä käsilläni, ja työssä on omia pieniä haasteitaan, joista pidän. Isojen tilausten kohdalla täytyy miettiä, miten homma hoituu helposti ja nopeasti. Suunnittelen myös, miten varaosat pakataan, jotta ne saadaan turvallisesti ja ehjinä perille”, Palonen kertoo.
Matkaan laitettava varaosa voi olla herkkää elektroniikkaa, joka pakataan pehmustettuun pahvilaatikkoon, tai kokonainen ohjaamo, jolle sopimusvalmistaja tekee puulaatikon. Suurimmat lähetykset pakataan merikonttiin.
Palosella sattuu olemaan erinomainen numeromuisti, ja siitä on hyötyä työssä. Hän muistaa tuotekoodeja vuosienkin takaa.
Työ varaosien parissa käy punttisalista
Työ vaatii myös hyvää fyysistä kuntoa, sillä päivittäin täytyy nostella kymmeniä kiloja painavia osia, ja suurimmat lähetykset painavat jopa tuhansia kiloja. Pääsääntöisesti Palonen tekee töitä itsekseen, kiireisimpinä aikoina hänellä on apukäsiä.
Tanan koneiden varaosista huolehtiminen kuuluu nykyään Vähälä Logisticsille, jonne Palonen on siirtynyt – mutta alihankkijallakin työn sisältö on pysynyt samana.
Erityisen hyviä muistoja Palosella on Tanan henkilöstön virkistysreissuilta Virosta ja Peurungasta.
”Tanalaiset, joita on tavannut, ovat hyvänä muistona mielessä, ja haluankin lähettää terveisiä kaikille, joiden kanssa olen tehnyt töitä.”
Ystävällisyys ja tasa-arvoinen kohtelu jäivät sydämeen
Tuire Hautakangas, emäntä
”Vastasin tanalaisten ruokahuollosta ja työympäristön siisteydestä vuosina 2005–2016, kunnes jäin haikein mielin eläkkeelle.
Kaikki sai alkunsa, kun Tanalle haluttiin oma keittäjä työmaaruokailua sujuvoittamaan. Johtaja Kangas tarjosi paikkaa minulle, ja niin aloitin emäntänä.
Muistelen lämmöllä aikaa Tanalla – ne olivat parhaita työvuosiani. Töihin sai aina mennä hyvällä mielellä ja työt suunnitella miten parhaaksi katsoin.
Aloitin työpäivän usein ennen aikojaankin, vaikka työaikani oli periaatteessa klo 6–12. En katsonut aina kelloa, vaan tein omassa tahdissa tarvittavat työt.
Jöötäkin pidin välillä, sillä tavalla sopivasti. Ohjeistin porukkaa tarpeen mukaan siisteyteen ja järjestykseen. Kun ohjeet antoi iloisesti, tuntui, että sillä tavalla viesti meni perille, eikä samasta asiasta tarvinnut montaa kertaa sanoa. Tunsin, että minusta kyllä pidettiin, ja se myös osoitettiin: aina moikkailtiin puolin ja toisin, olipa asema mikä tahansa.
Oman värinsä työhön toivat asiakkaat ulkomaita myöten. Heille suunniteltiin ruokia etukäteen, jos tiedettiin, että sen suhteen on jotain erityisiä tarpeita. En ole kielitaitoinen, mutta muut tulkkasivat, ja niin saatiin kuulumiset vaihdettua heidänkin kanssaan.
Paljon hyviä muistoja liittyy yhteisiin tilaisuuksiin, pikkujouluihin ja muihin. Ne olivat aina mukavia, vaikka en juhlaihmisiä niin olekaan. Kerrankin muistan, että yksi, nyt jo edesmennyt työkaveri halusi varmistaa, että pääsen juhlista turvallisesti kotiin, ja tilasi minulle taksin. Painotti kuskille vielä, että Tuire pitää sitten huolehtia varmasti kotiin. Siitä jäi lämmin muisto. Sekin on jäänyt mukavana mieleen, kun työpaikan naiset monesti meikkasivat minut juhliin ja laittoivat kauniiksi, vaikka itse en meikkaa ollenkaan.
On sanottava, että minulla ei ole ollut niin ihanaa työnantajaa kuin Tana ja johtaja Kari Kangas. Hänen ystävällisyytensä ja tasa-arvoinen kohtelu tekivät siitä erityisen. Hän muisti kysyä aina kuulumiset ja olla ystävällinen. Jos kaikki johtajat olisivat yhtä hyviä, niin kyllä Suomella menisi hyvin!
Tanalle toivotan kaikkea hyvää tulevaan. Jatkakaa samaa rataa seuraavatkin 50 vuotta!”
Firman kallein mies
Kaatopaikka on ollut monelle firmalle kultakaivos, kun paljon asioita on hoidettava määräysten mukaan. Yhdysvalloissa oli esimerkiksi lakipykälät vaatimassa kuusi tuumaa maata jyrätyn jätteen päälle, sanoo Tanan konkariasentaja Hannu Mättö, tehtaan mies maailmalla 1970-luvulta aina vuoteen 2007. Matkapäiviä kertyi enimmillään lähes kaksisataa vuodessa.
Vuonna 1978 hän muutti vuodeksi Springfieldiin Yhdysvaltoihin, jonne Tana oli alkanut viedä jyriään.
”Se oli kyllä kokemus, kun ei osannut paljon kieltäkään. Vähän pakko oli oppia”, jo 14 vuotta eläkkeellä ollut Mättö arvioi.
”Eipä ollut julkisen vallan kannustusta tai koulutusta. Ja aina oli rahasta pula, kallista oli rymytä maailmalla siihen aikaan. Johtajisto sanoikin, että olen firman kallein mies”, Mättö myhäilee.
Pitkän linjan ammattimies
Metallialan ammattitaitonsa hän oli hankkinut kolmen vuoden oppisopimuksella 1960- ja 70-lukujen vaihteessa Ruotsissa. Palattuaan Suomeen hän kuuli veljeltään, että tämä oli nähnyt kaatopaikkapaloa sammuttaessaan ”helkatinmoisen koneen”, joita tehtiin Jyväskylän Väinölässä.
”Menin sitten Tanalle. Tein siellä kaikkea jyrään liittyvää, hitsaamista ja kasaamista. Joka aluetta kun olin tehnyt, pikkuhiljaa pyydettiin matkatöihin”, Mättö kertoo.
Tilanteet maailmalla vaativat sisua ja neuvokkuutta. Reissaaminen palveli paitsi asiakkaita, myös tuotekehitystä.
”Otin paljon valokuvia ja kirjoittelin muistiin asioita, jotka eivät olleet ihan sitä, mitä niissä oloissa piti. Monia ehdotuksia otettiin käyttöön nopeastikin”, Mättö toteaa.
”No understand” saattoi auttaa pinteestä
Kun ensimmäinen jyrä oli viety Saksaan, niitä alkoi mennä Pohjoismaihin, Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja ympäri maailmaa. Mättö lenteli ristiin rastiin korjaamassa kovia kokeneita koneita ja kartutti tietämystä niiden vaatimuksista erilaisissa oloissa.
”Tuote ei ollut ihan valmis niin kovaan käyttöön valtavan kokoisille kaatopaikoille. Sen aikaiset alennusvaihteet eivät kestäneet niin kovaa ajoa”, hän sanoo.
Tanan jyrä oli aikaansa edellä. Jäte piti murskata ja saada pienempään tilaan, ja määräysten takia siihen tarvittiin paljon massaa päälle.
”Kone teki tasaista jälkeä, ja peittomaata meni paljon vähemmän. Pienellä maamäärällä saatiin jäte piiloon ja siistin näköiseksi”, Mättö kehaisee.
Amerikassa työpäivät olivat pitkiä ja asiakkaat vaativia, eikä ilmapiiriä leimannut luottamus.
”Jos ruvettiin jostakin vonkaamaan tietoa, piti sanoa, että en ymmärrä, no understand. Huonollakin kielitaidolla piti valita sanansa”, hän kertoo.
Kovia oppivuosia, mutta aina eteenpäin menoa
Australiaan Tanan koneet rantautuivat osana 1980-luvun Hawk-hävittäjien vastakauppoja. Kuumissa oloissa koneiden hydrauliikka alkoi kärsiä, ja tehtaan miestä tarvittiin paikan päälle korjaus- ja huoltohommiin. Koneisiin alettiin pian tehdä ’tropiikkimallin jäähdyttäjiä’.
”Olen lentänyt Jyväskylästä Australiaan 39 kertaa edestakaisin. Kentältä suoraan haettiin ja mentiin katsomaan konetta. Siinä sai olla sylkykuppina, mutta täytyi vain suhtautua, että kyllä tämä paremmaksi muuttuu, kun kone saadaan kuntoon”, Mättö muistelee.
Vuosikymmenten matkatyöt vaativat veronsa, ihmissuhteet ja terveys kärsivät. Eläkkeelle Mättö siirtyi selkävaivojen takia 2007. Hän kuitenkin koki, että Tanalla hänen työtään arvostettiin.
”Miehiä ei ollut niin paljon sinne lähtemään. Ne olivat kovia oppivuosia, mutta aina mentiin eteenpäin. Mitä ne koneet ovat tänä päivänä, siihen on maailmalta haettu tietotaitoa.”
Jos työ on ottanut, on se paljon antanutkin.
”Näkemystä, mitä eri maailman osissa touhutaan ja ajatellaan. Ja hyviä ystäviä”, Mättö summaa.
Eläkevuosinaan Hannu Mättö on panostanut kuntoonsa. Silmäteränä on 500-kuutioinen klassikkopyörä BSA vuosimallia 1961, jolla kelpaa käydä veteraaniajoissa.